26.7.2016

Törkee ikävä

Aina välillä tulee kauhee ikävä exää. Siis niin, että itket suihkussa ja mietit sitä sun vanhaa kämppistä jonka kanssa oli kiva asua. Jep, kämppistä. En mä ikävöi meidän parisuhdetta kun ei se oikeen ollut edes parisuhde, ikävöin tota ihmistä. Eikä kukaan just nyt tällä hetkellä rakasta mua niinkuin se rakasti mua joskus. Enkä mä saa just nyt tällä hetkellä rakastaa ketään niinkuin sitä rakastin silloin joskus. Meidän erosta on yli yhdeksän kuukautta jo. 



Välillä mietin, että kannattiko Tampereelta lähteä ollenkaan pois, kun mulla on muutenkin kova ikävä niitä ihmisiä siellä aina välillä, ehkä myös siksi että en ole käynyt siellä yli kuukauteen. Mutta sitten mä katson Turkua ja mun henki salpautuu. Tää kaupunki on niin mun koti, mun rakkaus, täällä on myös paljon hyviä ja rakkaita ihmisiä ja vaikka monet niistä läheisistä ihmisistä on tosi uusia tuttuja, ei se tee niistä yhtään sen vähempää tärkeitä.

Ikävä on muutenkin tosi jännä juttu. Kun sitä ei mitkään viestittelyt oikein helpota, ainakaan mun kohdalla. Pitäis nähdä sitä ihmistä ja saada koskea siihen ja kuulla sen ääni. Musta tuntuu että jos vaan juttelen jonkun ihmisen kanssa vaikka puhelimessa tai laitan vaan viestiä, se ikävä vaan pahenee kun ei saa nähdä toista oikeasti. Siitä johtuen voipi olla etten enää ikinä myöskään halua mitään etäsuhdetta kehenkään. En mä ainakaan sellaista jaksais.

Buahhahaah ;)


Tosin, en mä kenenkään kanssa vielä haluaisi asua myöskään. Huomasin viime yönä, ihan pienen ohikiitävän hetken ajan, että olen ihan tyytyväinen just tähän olemiseen. Yksin kissan kanssa. Eli ehkä mä alan pikkuhiljaa hyväksymään tämänkin, tottumaan siihen yksinoloon. Tuskin ikinä kokonaan (enkä edes haluaisi kokonaan tottua siihen), mutta se parin minuutin fiilis riitti siihen, että voin myöntää itselleni että mä pystyn kyllä tähän. Ihanteellista tämä ei siltikään ole, taistelen edelleen sen puolesta, että mä löydän mun ritarin joka pelastaa mut maailman synkkyydeltä. MUTTA, mä en ehkä kuole yksinäisyyteen sitä odotellessa.

11.7.2016

Itke itke ruma lapsi, ei se siitä

Mulla on taas vähän tällästä.
Äiti kysyy joka päivä et oonko ok ja väitän et oon. Mut en mä kyl välttämättä ole. Itken vähintään kerran kahdessa päivässä, itken varsinkin jos olen vähänkään humalassa. Kaikki tämä kyllä taitaa liittyä taas uuteen elämäntilanteeseen, vuoden sisällä toistamiseen. Ensin tuli avioero ja muutettiin yhteisestä kodista erilleen, puolen vuoden jälkeen siitä muutinkin jo toiseen kaupunkiin ja siitä kai tässä nyt on enemmän ja enemmän kyse. Revin kuitenkin itseni taas takaisin juurilleni, juuria myöten, jos siinä on mitään järkeä. Kyllähän mä jonkinlaisen elämän ehdin Tampereella itselleni rakentamaan, multaan upottamaan lonkeroita aika syvällekin.

Itkeminen on mulle ollut aina helppoa, sillä puretaan ihan kaikkea, surusta ilon kautta jopa vitutukseen. Suomessa itkemisestä tulee vaan aina sanomista, aina. Oot draamakuningatar jos itket, äläkä hei siis missään nimessä itke julkisella paikalla niin, että joku oikeasti näkee, se on noloa! Lisäksi kukaan ei osaa sanoa eikä tehdä mitään. Mut ei siinä yleensä edes tarvitsisi mitään sanoa, yleensä mulle riittäisi vaan se, että musta pitää kiinni ja antaa lämpöä ja tärkeintä, antaa vaan itkun tulla ja sen pikkuhiljaa loppua. Veikkaan, että tuo resepti olisi aika monelle melko toimiva. Vaan kuka halaisi kun yksin kotona myttynä täriset?
 

Hienoin paikka itkemiselle, siis känni-itkemisen lisäksi, on kyllä seksin aikana. Kun kaikki tuntuu vaan liian hyvälle, väkisinkin sitä alkaa itkemään. Tai no, ilmeisesti ei se olekaan sitten kaikilla ihan sama. Mutta kas, nepä ovatkin niitä hetkiä kun erotellaan miehet pojista. En voi sanoa, että mulla olisi edelleenkään noita seksikumppaneita ollut kauhean monia, mutta kyllä sen huomaa kun mies pelästyy eikä usko että kaikki on hyvin. Kysymys onkin, että nauratko vai itketkö ja onko kumpikaan noistakaan reaktioista sopivaa käytöstä vällyjen väliin. Kuka nekin säännöt on keksinyt?
Hitto, ihmisen tunteet on hienoja asioita, miksi ihmeessä pitäisi tuollaisia perusasioita piilotella, miksi se on niin kovin häiritsevää?

Toivon, että tämä mun toisinaan pohjattomalta tuntuva suru pikkuhiljaa väistyy ja alan taas olemaan aidosti iloinen ja onnellinen. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Onneksi niitä pieniä onnen hetkiä tulee aina välillä vastaan, niihin auttaa musiikki ja erityisesti rakkaat ystävät. Hyvä että niitä ystäviä on ja edelleen löytyy yllättävistäkin paikoista.


Viisasta on surumielisenä kuunnella tällaista musiikkia, mutta en jaksa välittää. Yksinäinen mytty ei halua kuunnella iloista musiikkia, näin on näreet.

7.7.2016

Ainakaan mä en oo mitään puuvillaa...

Tiättekö kun on sellaisia tietynlaisia ihmisiä?
Sellaisia joita pyydetään kummiksi ja kaasoksi tai bestmaniksi. Sellaisia jotka huokuu jotain sellasta luotettavuutta jollain tasolla. Ne on kummimatskuu ja ne on kaasomatskuu ja ne on bestmanmatskuu. Ne samat mimmit on vaimomatskuu ja ne jäbät on aviomiesmatskuu. 

Mua ei ole koskaan pyydetty kummiksi eikä kaasoksi. Ei silloin kun olin naimisissa eikä nyt varsinkaan sinkkuna. Musta ei selvästikään ole ikinä elämässä alkanut huokumaan sitä jotain mitä tuollaisiin vastuutehtäviin vaaditaan. Tai sitte mulla ei ole vaan koskaan ollut niin hyviä ystäviä elämässä, vaikka itse olen ehkä niin mennyt kuvittelemaan.
Ei tää ole mikään itsesäälihomma, ihan vain havaintoja elämästä.
Ristiriitana heitettäköön soppaan se, että mä en ole edes varma haluaisinko moisia tehtäviä. Kummin duuni kuulostaa aika todella vastuulliselle ja se on elämän mittainen. Kaason homma ei ole kadehdittava, noin sivusta seuranneena, toki riippuu paljon myös morsiamesta, mutta näin yksinkertaistettuna mustavalkoisesti.
Kurjalta vaan sinänsä tuntuu tällainen juuri siitä syystä, että nuo edellämainitut ovat niin kutsuttuja luottamustehtäviä. Enkö mä tosiaan muka ole luotettava ihminen? Ainakin omien kokemusteni perusteella olen osoittautunut monessakin asiassa huomattavasti luotettavammaksi kuin erittäin moni muu. Ehkä kyse ei siis olekaan siitä onko luotettava, vaan jostain ihan muusta. Jäänee ilmeisesti edelleen itselleni mysteeriksi nuo kriteerit moisiin hommiin. Voi olla että ehkä ihan hyvä niin.

Mä olen kerran ollu vaimo ja on jotenkin alkanut tuntumaan pikkuhiljaa sille, että se jäi siihen yhteen kertaan. Mä en selvästikään ole sitä paljon puhuttua vaimomatskuu. Mitä se vaimomatsku sitten on, en ole vielä oikein selvittänyt. Turvallista, varmaa ja hyvää puuvillaa? Sellasta ihan perus, ei edes mitää egyptiläistä puuvillaa, vaan ihan sellasta tavallista. Onks se vaimomatskuu se sellainen? Kun mulle ei ole oikeasti ihan selvinnyt mitä tarkoitetaan sillä, kun sanotaan jostain tyypistä, että se on vaimomatskua. 
Jos se on tota ihan perus puuvillaa, mä en ehkä edes halua olla sellainen. Enkä mä kyllä itselleni mitään puuvillamiestäkään haluais.
Ja siis, tässäkin taas, ei niissä puuvillavaimoissa ja miehissä mitään vikaa todellakaan ole. Mutta jos ne on sellaista ihmistyyppiä kun itse tässä ehkä kuvittelen, ne ihmiset eivät ole mun kaltaisia ihmisiä. 



MITÄ PASKAA???
Miksei muka voi olla molempia???
Jos joku on tota mieltä ni vois mennä esimerkiksi syömään kiviä, noin esimerkiksi....


Paljon tässäkin asiassa liittyy siihen omanarvontuntoon. Siihen mitä mä oon tässä pikkuhiljaa opetellut. Pitää osata arvostaa itseään, pitää ajatella itseään hyvänä tyyppinä, pitää osata pitää itseään kauniina ja parempana kuin mitä itsestään on tosi pitkään ajatellut. Paskat muista. Jos mä en kelpaa tällaisena joihinkin tiettyihin juttuihin, mitä sitten. Jos mä en ylipäätään kelpaa jollekin, se joku voi vetää eräänkin tavaran päähänsä, kyllä mä oon vähintäänkin ihan kiva ja oikeesti huikee tyyppi.
Mä en oo puuvillaa, mä oon vähintäänkin jotain tosihienoa silkkiä, itse ainakin haluaisin ajatella niin. Kaikilla ei ole siihen varaa, mutta ei kuulukaan olla ;) 

NÄIN ON!!!