23.6.2017

Suru

"Sorrow found me when I was young"


Nuo kauniit sanat kertoo musta ja mun elämästä tosi paljon. Mun elämää ja iloa on aina väritetty vähän synkemmällä värikynällä. Kaikessa ilossa ja onnessa on aina ollut pieni ripaus synkkyyttä ja surua. Olen oppinut elämään sen kanssa, tottunut siihen, että suru nyt vain yksinkertaisesti on ja tulee olemaan aina läsnä. Se on vähän kuin sellainen ystävä jonka kanssa on monesti vaikea olla kun se jatkuvasti seuraa, mutta ilmankaan olisi tosi vaikea kuvitella elävänsä. Suru on siis tärkeä osa mun elämää, se on tehnyt musta tämän ihmisen, tämän ihanan naisen.

En ole taas aikoihin kirjoitellut, ei ole kai ollut mitään sanottavaa. Tai onpas ollut, elämässä on tapahtunut tosi paljon kaikkea, tosi paljon kivaa, mutta myös tosi paljon kurjaa. 

Elän toista kuukautta sairaslomalla, olen masentunut. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on masennuslääkitys. Se auttaa kyllä. Se auttaa, mutta silti on monesti sellainen olo, että ihanko oikeasti mä en muka pysty elämään ilman apua. Vastauksen saa aika nopeasti, en pysty, oikeasti. Ne huonommat päivät sen todistaa, ne järkyttävät itkukohtaukset kun koko keho kouristuu varpaita myöten niin että haluaisit vaan huutaa kun sattuu niin paljon, ne todistaa sen, että mä en pärjää yksin, en ilman apua. 

Itkeminen on jännä juttu, se tekee niin hyvää, mutta se myös sattuu välillä niin tolkuttomasti. Se sattuu välillä niin paljon että haluaisi vaan kuolla, lakata olemasta. Mutta koskaan et lakkaa olemasta, se kipu vaan jossain vaiheessa loppuu ja saat kerättyä itsesi uuteen päivään. Päivään joka voikin olla parempi, jolloin voit vaikka vähän hymyillä ja kertoa vitsejä, tanssia ja laulaa. Siinä hyvässä päivässä on vaan sellainen kummallinen varjo, se on se surun varjo. Se muistuttaa itsestään koko ajan, ei halua että unohdat sen olemassaolon. Välillä se varjo muuttuu peloksi, alat pelkäämään koska tulee taas huono päivä, mitä jos tämä onkin viimeinen hyvä ja onnellinen hetki eikä tästä eteenpäin ole mitään muuta kuin synkkyyttä, pelkoa ja itkua. Silloin onneksi on myös se joku pieni posetiivari siellä toisessa korvassa kertomassa, että ilo tulee vielä, tämä ei ole tässä koska tämä ei vaan VOI olla tässä. Eikä se olekaan, aina tulee hyviä päiviä, onneksi, mutta aina tulee myös niitä huonoja päiviä. Niidenkin kanssa vaan pitää oppia elämään. 

Olen oppinut elämään surun läsnäolon kanssa, opin varmasti myös elämään sen kanssa, että joskus on vaan pohjattoman huonoja päiviä. Siinä, missä mun ilossa ja onnessa on ripaus synkkyyttä ja surua, myös niissä mun surun hetkissä on aina pienen pieni ripaus toiveikkuutta. Siitä mä pidän kiinni, toivoa ei sovi menettää.

 

15.8.2016

Ihastuminen, ihan perseestä?

Ihastuminen on kyllä jännä asia. Sitä voi ihastua vaikka johonki tavaraan joka on sitten pakko saada, voi ihastua ihmiseen silleen että HALUUNTONKANSSAHUOMENNANAIMISIIN tai voi ihastua ihmiseen silleen, et vitsi toi on kiinnostava, oispa se mun kaveri, voi ihastua biisiin tai kirjaan tai leffaan, voi ihastua vaikka kiveen, jos se on sun juttu (joojoo ja Kivi on Suomessa myös se ihana skeittari mut mä en nyt puhu siitä vaikka se oliskin varsinki teininä ollu todellaki mun juttu x'D ). Ihastuminen on ihanaa ja aivan täysin perseestä, kaikkea yhtäaikaa.



Tällä hetkellä kaipaan sitä ihastumisen tunnetta, sitä sellaista ettet osaa oikein tehdä muuta kun ajatella sitä ihmistä. Pelkkä ajatus siitä tyypistä tuo hymyn huulille ja sellaisen lämpimän tunteen sisuksiin. Tekisi mieli kirjoittaa sille sata rakkauskirjettä ja toivot koko ajan että se tulisi vahingossa jossain vastaan. Niin saisit sitten hetkeksi lisää syitä hymyillä tyhmästi. Sellainen herkkä paluu teini-ikään. Eikä sen tarvitse välttämättä johtaa mihinkään, siitä saisi vain hetkeksi päiviin valoa ja iloa. Mutta kun ei. Jotenkin on oma tunne-elämä kai niin jumissa, ettei uskalla edes antaa itsensä ihastua kehenkään. Kurjaa. 

Tai no, kyllä mä tässä kesällä yhden kerran menin ihastumaan. Juttelin pitkät tovit yhden miehen kanssa, jotenkin ihan kaikki vaan klikkasi. Mun edessä seisoi mies jonka seurassa oli helppo olla ja joka oli jotenkin niin samalla aaltopituudella mun kanssa. Mutta naimisissa, niinkuin vasta illan päätteeksi selvisi. Olin jotenkin ihan tolkuttoman pettynyt ja veikkaan, että tuokin kokemus on vaikuttanut nyt siihen, etten vaan uskalla ihastua. 



Olen tutustunut todella hienoihin ja mukaviin tyyppeihin viime kuukausien aikana, mutta jotenkin niistä tulee vaan kavereita ja ystäviä. Eikä siinä ole todellakaan mitään vikaa, ei missään nimessä. Hyviä tyyppejä ei voi elämässä olla koskaan liikaa, koska niitä paskoja on ihan riittävästi joka paikassa. Mutta alan olemaan pikkuhiljaa valmis niihin lämpöisiin ja pörröisiin pumpulitunteisiin. Lässynlässyttelemään ja mössönmöötä kansalle. Harmi kun ei voi valita kehen ihastuu ja kehen ei. 

Ihastuminen on ihan perseestä.



Ps. Tinder-geimi on aika vahvaa. Poistin sen tossa taannoin, olin viikon käyttämättä ja latasin uusiksi. Mut nyt on matcheja yhtäkkiä niin paljon etten edes tajua mitä tapahtui x'D Tosin aika tylsiä niistäki suurin osa, edelleenkään en tajua miksi ihmeessä ne ihmiset käyttää tota sovellusta jos niitä ei kiinnosta jutella........

26.7.2016

Törkee ikävä

Aina välillä tulee kauhee ikävä exää. Siis niin, että itket suihkussa ja mietit sitä sun vanhaa kämppistä jonka kanssa oli kiva asua. Jep, kämppistä. En mä ikävöi meidän parisuhdetta kun ei se oikeen ollut edes parisuhde, ikävöin tota ihmistä. Eikä kukaan just nyt tällä hetkellä rakasta mua niinkuin se rakasti mua joskus. Enkä mä saa just nyt tällä hetkellä rakastaa ketään niinkuin sitä rakastin silloin joskus. Meidän erosta on yli yhdeksän kuukautta jo. 



Välillä mietin, että kannattiko Tampereelta lähteä ollenkaan pois, kun mulla on muutenkin kova ikävä niitä ihmisiä siellä aina välillä, ehkä myös siksi että en ole käynyt siellä yli kuukauteen. Mutta sitten mä katson Turkua ja mun henki salpautuu. Tää kaupunki on niin mun koti, mun rakkaus, täällä on myös paljon hyviä ja rakkaita ihmisiä ja vaikka monet niistä läheisistä ihmisistä on tosi uusia tuttuja, ei se tee niistä yhtään sen vähempää tärkeitä.

Ikävä on muutenkin tosi jännä juttu. Kun sitä ei mitkään viestittelyt oikein helpota, ainakaan mun kohdalla. Pitäis nähdä sitä ihmistä ja saada koskea siihen ja kuulla sen ääni. Musta tuntuu että jos vaan juttelen jonkun ihmisen kanssa vaikka puhelimessa tai laitan vaan viestiä, se ikävä vaan pahenee kun ei saa nähdä toista oikeasti. Siitä johtuen voipi olla etten enää ikinä myöskään halua mitään etäsuhdetta kehenkään. En mä ainakaan sellaista jaksais.

Buahhahaah ;)


Tosin, en mä kenenkään kanssa vielä haluaisi asua myöskään. Huomasin viime yönä, ihan pienen ohikiitävän hetken ajan, että olen ihan tyytyväinen just tähän olemiseen. Yksin kissan kanssa. Eli ehkä mä alan pikkuhiljaa hyväksymään tämänkin, tottumaan siihen yksinoloon. Tuskin ikinä kokonaan (enkä edes haluaisi kokonaan tottua siihen), mutta se parin minuutin fiilis riitti siihen, että voin myöntää itselleni että mä pystyn kyllä tähän. Ihanteellista tämä ei siltikään ole, taistelen edelleen sen puolesta, että mä löydän mun ritarin joka pelastaa mut maailman synkkyydeltä. MUTTA, mä en ehkä kuole yksinäisyyteen sitä odotellessa.

11.7.2016

Itke itke ruma lapsi, ei se siitä

Mulla on taas vähän tällästä.
Äiti kysyy joka päivä et oonko ok ja väitän et oon. Mut en mä kyl välttämättä ole. Itken vähintään kerran kahdessa päivässä, itken varsinkin jos olen vähänkään humalassa. Kaikki tämä kyllä taitaa liittyä taas uuteen elämäntilanteeseen, vuoden sisällä toistamiseen. Ensin tuli avioero ja muutettiin yhteisestä kodista erilleen, puolen vuoden jälkeen siitä muutinkin jo toiseen kaupunkiin ja siitä kai tässä nyt on enemmän ja enemmän kyse. Revin kuitenkin itseni taas takaisin juurilleni, juuria myöten, jos siinä on mitään järkeä. Kyllähän mä jonkinlaisen elämän ehdin Tampereella itselleni rakentamaan, multaan upottamaan lonkeroita aika syvällekin.

Itkeminen on mulle ollut aina helppoa, sillä puretaan ihan kaikkea, surusta ilon kautta jopa vitutukseen. Suomessa itkemisestä tulee vaan aina sanomista, aina. Oot draamakuningatar jos itket, äläkä hei siis missään nimessä itke julkisella paikalla niin, että joku oikeasti näkee, se on noloa! Lisäksi kukaan ei osaa sanoa eikä tehdä mitään. Mut ei siinä yleensä edes tarvitsisi mitään sanoa, yleensä mulle riittäisi vaan se, että musta pitää kiinni ja antaa lämpöä ja tärkeintä, antaa vaan itkun tulla ja sen pikkuhiljaa loppua. Veikkaan, että tuo resepti olisi aika monelle melko toimiva. Vaan kuka halaisi kun yksin kotona myttynä täriset?
 

Hienoin paikka itkemiselle, siis känni-itkemisen lisäksi, on kyllä seksin aikana. Kun kaikki tuntuu vaan liian hyvälle, väkisinkin sitä alkaa itkemään. Tai no, ilmeisesti ei se olekaan sitten kaikilla ihan sama. Mutta kas, nepä ovatkin niitä hetkiä kun erotellaan miehet pojista. En voi sanoa, että mulla olisi edelleenkään noita seksikumppaneita ollut kauhean monia, mutta kyllä sen huomaa kun mies pelästyy eikä usko että kaikki on hyvin. Kysymys onkin, että nauratko vai itketkö ja onko kumpikaan noistakaan reaktioista sopivaa käytöstä vällyjen väliin. Kuka nekin säännöt on keksinyt?
Hitto, ihmisen tunteet on hienoja asioita, miksi ihmeessä pitäisi tuollaisia perusasioita piilotella, miksi se on niin kovin häiritsevää?

Toivon, että tämä mun toisinaan pohjattomalta tuntuva suru pikkuhiljaa väistyy ja alan taas olemaan aidosti iloinen ja onnellinen. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Onneksi niitä pieniä onnen hetkiä tulee aina välillä vastaan, niihin auttaa musiikki ja erityisesti rakkaat ystävät. Hyvä että niitä ystäviä on ja edelleen löytyy yllättävistäkin paikoista.


Viisasta on surumielisenä kuunnella tällaista musiikkia, mutta en jaksa välittää. Yksinäinen mytty ei halua kuunnella iloista musiikkia, näin on näreet.

7.7.2016

Ainakaan mä en oo mitään puuvillaa...

Tiättekö kun on sellaisia tietynlaisia ihmisiä?
Sellaisia joita pyydetään kummiksi ja kaasoksi tai bestmaniksi. Sellaisia jotka huokuu jotain sellasta luotettavuutta jollain tasolla. Ne on kummimatskuu ja ne on kaasomatskuu ja ne on bestmanmatskuu. Ne samat mimmit on vaimomatskuu ja ne jäbät on aviomiesmatskuu. 

Mua ei ole koskaan pyydetty kummiksi eikä kaasoksi. Ei silloin kun olin naimisissa eikä nyt varsinkaan sinkkuna. Musta ei selvästikään ole ikinä elämässä alkanut huokumaan sitä jotain mitä tuollaisiin vastuutehtäviin vaaditaan. Tai sitte mulla ei ole vaan koskaan ollut niin hyviä ystäviä elämässä, vaikka itse olen ehkä niin mennyt kuvittelemaan.
Ei tää ole mikään itsesäälihomma, ihan vain havaintoja elämästä.
Ristiriitana heitettäköön soppaan se, että mä en ole edes varma haluaisinko moisia tehtäviä. Kummin duuni kuulostaa aika todella vastuulliselle ja se on elämän mittainen. Kaason homma ei ole kadehdittava, noin sivusta seuranneena, toki riippuu paljon myös morsiamesta, mutta näin yksinkertaistettuna mustavalkoisesti.
Kurjalta vaan sinänsä tuntuu tällainen juuri siitä syystä, että nuo edellämainitut ovat niin kutsuttuja luottamustehtäviä. Enkö mä tosiaan muka ole luotettava ihminen? Ainakin omien kokemusteni perusteella olen osoittautunut monessakin asiassa huomattavasti luotettavammaksi kuin erittäin moni muu. Ehkä kyse ei siis olekaan siitä onko luotettava, vaan jostain ihan muusta. Jäänee ilmeisesti edelleen itselleni mysteeriksi nuo kriteerit moisiin hommiin. Voi olla että ehkä ihan hyvä niin.

Mä olen kerran ollu vaimo ja on jotenkin alkanut tuntumaan pikkuhiljaa sille, että se jäi siihen yhteen kertaan. Mä en selvästikään ole sitä paljon puhuttua vaimomatskuu. Mitä se vaimomatsku sitten on, en ole vielä oikein selvittänyt. Turvallista, varmaa ja hyvää puuvillaa? Sellasta ihan perus, ei edes mitää egyptiläistä puuvillaa, vaan ihan sellasta tavallista. Onks se vaimomatskuu se sellainen? Kun mulle ei ole oikeasti ihan selvinnyt mitä tarkoitetaan sillä, kun sanotaan jostain tyypistä, että se on vaimomatskua. 
Jos se on tota ihan perus puuvillaa, mä en ehkä edes halua olla sellainen. Enkä mä kyllä itselleni mitään puuvillamiestäkään haluais.
Ja siis, tässäkin taas, ei niissä puuvillavaimoissa ja miehissä mitään vikaa todellakaan ole. Mutta jos ne on sellaista ihmistyyppiä kun itse tässä ehkä kuvittelen, ne ihmiset eivät ole mun kaltaisia ihmisiä. 



MITÄ PASKAA???
Miksei muka voi olla molempia???
Jos joku on tota mieltä ni vois mennä esimerkiksi syömään kiviä, noin esimerkiksi....


Paljon tässäkin asiassa liittyy siihen omanarvontuntoon. Siihen mitä mä oon tässä pikkuhiljaa opetellut. Pitää osata arvostaa itseään, pitää ajatella itseään hyvänä tyyppinä, pitää osata pitää itseään kauniina ja parempana kuin mitä itsestään on tosi pitkään ajatellut. Paskat muista. Jos mä en kelpaa tällaisena joihinkin tiettyihin juttuihin, mitä sitten. Jos mä en ylipäätään kelpaa jollekin, se joku voi vetää eräänkin tavaran päähänsä, kyllä mä oon vähintäänkin ihan kiva ja oikeesti huikee tyyppi.
Mä en oo puuvillaa, mä oon vähintäänkin jotain tosihienoa silkkiä, itse ainakin haluaisin ajatella niin. Kaikilla ei ole siihen varaa, mutta ei kuulukaan olla ;) 

NÄIN ON!!!

27.6.2016

Juhannusjeen jälkeinen maanantaibuu

Juhannuksena oli jännää. Jäin kaikenmaailman sattumusten jäljiltä kaupunkiin ja olipa kiva että jäin. Mulla oli mukavaa seuraa, aivan ihania ihmisiä ympärillä ja kivasti tekemistä. Lähinnä löysää sellaista, mutta tekemistä kuitenkin. Nyt tänä sateisena maanantaina vähän väsyttää ja yhytyttelee. Kaikki tuntuu harmaalta, buu.

Tulipa mieleeni tapaus joka sattui juhannuksen aikana.
Istuttiin jokilaivalla, ystäväni katsoi yhtä tyttöä sydämet silmissään ja totesi että haluaisi herätä tuon vierestä loppuelämänsä joka aamu. Ihan törkyisen kauniisti sanottu. Samalla mietin itseäni, tietenkin, olenhan universumini ykkönen. Villi veikkaukseni on, ettei kukaan ajattele minusta noin. Olen liian hulivili, liian kovaääninen, liikaa sitä ja liikaa tätä, en mitään vaimomatskuu. Tuotahan mä olen aikaisemminkin valitellut ja suurimman osan ajasta en jaksa edes välittää. Mutta niin. Harmaa maanantai ja kylmä sänky yksin nukkua.

Jotenkin kauhean vähän sanottavaa, on sellainen kaikkensa antanut olo jotenkin vaikkei mitään ole edes tullut oikein tehtyä. Halipula on hirvittävä, mutta minut tuntien se ei koskaan lopu, tämän hetkinen tilanne (yksin oleminen) tekee siitä vaan hippasen liian konkreettisen. Missäköhän vaiheessa mun ystävät kyllästyy mun jatkuvaan halimiseen ja lääppimiseen.....

Meikä, joka päivä monta kertaa

Meikä sitte ku niitä haleja ei tipu, joka päivä, monta kertaa

22.6.2016

"Sulle yksin oleminen on yksinäisyyttä"

Mun exä on monesta asiasta oikeassa ja tuntee mut erittäin hyvin. Nämä sanat hän sanoi mulle jossain vaiheessa meidän eron jälkeen ja toi lause pitää kyllä vähän liiankin hyvin paikkaansa.

Muutin kuukausi sitten takaisin Turkuun, rakkaaseen kotikaupunkiini. Täällä on ihmisen hyvä olla, sielu lepää ja on helppo hengittää. Välillä on vaan aivan julmetun yksinäinen olo. Kämpässä yksin kissan kanssa menee tuntikausia vaan makoillessa ja katsellessa sarjoja, aivan helposti tuosta noin vaan. Ne ihmiset joiden kanssa olin silloin päälle seitsemän vuotta sitten paljonkin tekemisissä ovat niin eri elämäntilanteessa, ettei heillä varmaan olisi edes aikaa mulle (varmaan, eli oletan vaan, en kysy suoraan..). Saati sitten niihin aikoihin kun itse olisin vapaalla, työajat sanelee sosiaalisuuden. 

Siksipä olenkin tutustunut toki mun ihaniin uusiin työkavereihin ja toki myös joihinkin duunipaikan asiakkaisiinkin. Mahtavaa porukkaa, ei siinä mitään, mutta ei kenestäkään kuukaudessa tule mitään maailman tärkeintä ihmistä, hyvää ystävää. Sellainen tapahtuu vain ajan kanssa. Lisäksi jälleen harmittaa se, että suurin osa kanssakäymisestä tapahtuu ravintolaympäristössä ja yleensä ihmiset ovat enemmän tai vähemmän alkoholin kanssa tekemisissä. Ei sekään aina haittaa, mutta tottakai sitä kaipaisi jotain muutakin tekemistä. Sitten sitä tulee oltua aika paljon yksin.

Itse en ole sellainen ihminen joka kaipaa jotenkin hirveästi sitä paljon puhuttua "omaa aikaa", en kovin usein ainakaan. Mä olen aina pitänyt ihmisistä, oon kasvanut ihmisten ympäröimänä ja saan jotenkin ihan älyttömästi iloa ja energiaa muista ihmisistä. Siis kivoista ihmisistä, tietenkin. Jännittävää vastapainoa tähän toki tuo se mun välillä jopa lamauttava uusien ihmisten kammo. Monesti keksin tekosyitä ja jään mieluummin kotiin kuin tapaan uusia ihmisiä. Varsinkin jos pitäisi mennä johonkin missä tuntee vain yhden ihmisen ja kämppä muuten täynnä tuikituntemattomia ihmisiä. Harva uskoo tuollaista minusta kun olen niin äänekäs ja sosiaalinen, mutta sisälläni asuu sellainen tosi hiljainen ja ujo pikkutyttö. Se on myös vaikea kombo ihan itsellekin, eikä pelkästään siksi, että jos olen seurassa hiljaa, joku heti kysyy mikä vaivaa. Hämmentävää ja ristiriitaista, identiteettikriisin paikka? Niinä hetkinä olen yksinäinen seurassa, se on yksinäisyyden olotiloista varmasti pahin. Yleensä tuolloin poistun paikalta hiljaa ja toivon ettei kukaan huomaa.

Teen toki kovasti töitä sen eteen, etten kokisi tuota yksin olemista yksinäisyytenä, mutta esimerkiksi tänään se on ollut todella haastavaa. Itku tulee liian helposti, olen ollut ihan liikaa pääni sisällä.
Hassuinta tässäkin on se, että mä en kaipaisi mitään ihmeellistä tekemistä, mulle riittää helposti se, että on vaan samassa huoneessa jonkun kanssa. Sitä voi sit höpötellä tai vaan katsoa leffaa ja röhnöttää. Tai istua pihalla ja tuijottaa eteensä. Hyvässä seurassa.

Aina sanotaan et itse pitäis olla itselle parasta seuraa. Joo, totta sekin, mutta ei sitä parastakaan seuraa pelkästään jaksa jatkuvasti, se paras seurakin kaipaa hyvää seuraa.

No kyllä se Henkka-setä tietää <3
Jos vaikka tällaiseen tähtäisi :)

Nii, loppukevennys. Petin itseni. Tinder on taas ladattuna puhelimeen. Miksi?

Ron Swanson tietää myös <3
Mut vähän erilaisia asioita :D
 

17.6.2016

Mitä mä teen väärin, eiku häh?

Joku päivä mä lopetan tästä sinkkuilusta ja miehistä kirjoittamisen, mutta se päivä ei todellakaan ole vielä tänään. Hah! Tässä nyt kun muutaman kuukauden ajan on tullut tehtyä kaikkea jännää ja tutustuttua uusiin ihmisiin, on ollut myös erittäin paljon aikaa itsetutkiskeluhommiin. Mä tavallaan tiedän aika hyvin mitä mä teen niin sanotusti väärin kun puhutaan miesten kanssa heilumisesta, mutta jostain syystä en vaan ikinä opi. Tai sitten en jaksa välittää. Kumpikampi, siltikin tai varmaankin sen takia hommat ei vaan skulaa. Virheitä toki kaikki tekevät, siitä ei pääse mihinkään, itsellä ne on vain aivan liian selkeitä että välillä melkein hävettää. Mutta mitäpä turhaan häpeämään, kun voi niitä vähän tällälailla nätisti listata blogiin ja analysoida oikein huolella ja syväluotaavasti niin että kaikki varmasti näkee. Ei hävetä!

Mulla on sellainen ongelma, että ymmärrän aina kaiken.
"Aa, sulla on lemmikkihiiren syntymäpäivä eikä voidakaan tänään nähdä. No mut minkä sille voi, katellaan vaikka huomenna." 
"Ai hitto, sulla on niin sikana töitä, ettet ehdikään tulee mun luo kattomaan leffaa. No eihän sille nyt mitään voi, soitellaan hei!"
Jne jne jne.
Sitten mä selittelen myös kaikille näiden urpojen tekosyitä, et eihän se nyt sen tyypin vika voi olla, olosuhteet vaan nyt pissii. Ensinnäkin, mitä se kuuluu kellekään muulle miksi mä en nyt ole nähnyt jotain tiettyä ukkoa. Toisekseen, miksi ihmeen ihmeessä mä en tajua sitä, että jos jäbä oikeesti haluais nähdä mua, se kyllä näkisi sen vaivan. Se tulisi vaikka hitto vartiksi halimaan ja pussailemaan, jos sitä ihan oikeasti kiinnostaisi mua nähdä. Koska niin se homma toimii. Tai ainakin pitäis toimii. En voi olla väärässä!! Allaolevat pätkät tiivistää aika hyvin ison osan olennaista tästä mun (ja selvästi ilmeisen monen naisen) ongelmasta.


  



Sitten mulla on kanssa sellainen ongelma, että mä en ole tarpeeksi itsenäinen. Mä roikun liikaa kiinni ihmisessä, vastaan esimerkiksi viesteihin aivan heti, en saa tehtyä lähes mitään jos joku viestittelee mulle, monesti vaikkapa suihkuun meneminen viivästyy aivan huomattavasti jos on juttuja kesken. Tosin tämä pätee ihan miehiin ja naisiin, jotenkin koen sen olevan jollain lailla kohteliasta vastata heti vaikka viestittely koskisi yksisarvisten ravintoa ja ameebojen käyttäytymistä aamiaispöydässä. Kohteliasta, tai mitäs se sitten olisi. Ehkä sitä, että haluaa jatkaa keskustelua heti ettei vahingossakaan kävisi niin, että juttelukaveri häviää linjoilta johonkin sillä välillä kun meikä hätäseen saippuoi itseään. Olen siis eräällä lailla aivan liian helposti saatavilla oleva ihminen. Mutta kun mä en tiedä onko se kuitenkaan huono juttu. Mitä sitten jos olen saatavilla, eikö se ole vaan kivaa?

Junnusta asti olen ollut sellainen hyvä jätkä. Se ei ole varsinainen ongelma, tavallaan. Olen vaan sattunut viettämään elämässäni hyvin paljon aikaa poikien ja miesten seurassa ja siitä seurasta imenyt käyttäytymiseeni vaikutteita. Se tarkoittaa helposti myös sitä, että musta saa helposti sen kaverin eikä mua nähdä viehättävänä tai kiinnostavana. Tai ainakin siltä on tosi nuoresta asti tuntunut. Olen huono olemaan nainen, ainakin riitävästi nainen ja se nyt ei ehkä ole mikään viehättävä piirre naisessa. Ja seuraavaksi tietenkin kysytään, että mikä on riittävästi nainen. No enhän mä sitäkään tiedä. Riittävästi nainen on kai sitten sellainen jota mies haluaa kohdella prinsessana (ja nyt taas muistetaan se mun taannoinen kirjoitelma aiheesta HALUAN OLLA PRINSESSA).
Tämän hyvä jätkä-jutun takia en myöskään ole oikein ikinä pitänyt itseäni mitenkään viehättävänä tai kauniina. Koska en ole osannut ajatella moisia. Mä olen ollut vain jätkä. Olen mä sitä vieläkin, mutta en ehkä enää ihan niin paljon kuin aikaisemmin.

Käsi ylös jos tiedät mikä on manic pixie dream girl! No en tiennyt minäkään ennen kuin eräs ystäväni ilmoitti minun olevan moinen. Wikipedia kertoo aiheesta muun muassa seuraavaa: "that bubbly, shallow cinematic creature that exists solely in the fevered imaginations of sensitive writer-directors to teach broodingly soulful young men to embrace life and its infinite mysteries and adventures."
Eli mä olen sellainen tuulenpuuska joka saapuu nuoren miehen synkkään elämään, tuon valoa, linnunlaulua ja saippuakuplia mukanani. Vien nuoren miehen synkän elämänvaiheen ohi ja katoan jonnekin takavasemmalle, koska mulla ei ole mitään väliä. Näin niinkuin karrikoituna. 
Mutta mitä jos mä en halua kadota mihinkään? Auttaa tietenkin haluan, haluan tuoda iloa ihmisille, koska sitä mä kuulemma monesti teen. Mutta en halua olla vain ohimenevä tyyppi, haluan olla sellainen pysyvä tyyppi ja silti yhtä ihana ja hassu kuin mitä mä ilmeisesti kaikesta dorkailusta huolimatta olen. Ehkä vielä joskus. Seuraavan videon nähtyään mun läheisimmät ihmiset sanoivat, ettei ole kahta kysymystäkään mikä ihmistyyppi minä olen.


Mun ongelmat ei ole isoja, yksinoleminen ei ole ongelma ellei siitä tee ongelmaa. Siitä huolimatta mun suunnitelmana elämässä ei ole olla yksin, päinvastoin. Tinderiä en ole vieläkään ladannut takaisin, tää on ehkä pisin aika tämän sinkkuelämän aikana, kun en tuota sovellusta ole käytellyt, woah!

Mulla on muuten kaksi uutta t-paitaa, ostin ne tänään Helsingis, vauuu. Ehkä joku päivä päästään tohon blogin alkuperäiseen funktioon, edes vierailutarkoituksessa. 

5.6.2016

Eiku siis mitä tässä nyt oikein tapahtuu?

Syön päärynää mun maailman parhaassa sängyssä (jonka halusin varmaan viisi vuotta hankkia ja nyt mulla on se vihdoin!!) ja aloin miettimään, että miksi mulla on niin kova kiire saada mies. Oon elänyt nyt tätä jonkinsortin sinkkuelämää puolisen vuotta ja sinä aikana on tapahtunut kyllä aika paljon kaikenlaista jännää ja vähemmän jännää. Olen tavannut ihan hirveästi uusia ihmisiä, olen tutustunut joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin, olen saanut paljon uusia ystäviä ja menettänyt joitain ihmisiä. Ei sillä ettenkö mä olisi voinut avioliiton aikana tehdä samoja asioita, mutta jotenkin tämä aika on vaan tuntunut enemmän siltä, että oon huomattavasti avoimempi uusille ihmisille ja kokemuksille.

Olen tapaillut muutamaa tyyppiä tässä puolen vuoden aikana. Ihania tyyppejä, aikansa. Yhden kanssa ajoitus oli aivan väärä, molemmat oltiin aivan liian rikki ja hajalla että mikään olisi voinut toimia, toisen kanssa homma kesti vähän pidempään ja siitäpä sainkin sitten palkinnoksi aika rikkinäisen sydämen ja uuden luottamuspulan miehiä kohtaan, yksi kesti vain about viikon, mutta se on silti mainitsemisen arvoista, koska jotenkin siinä ajassa ehdin myös oppimaan ihan hirveästi ainakin itsestäni. Yksityiskohtia on turha alkaa puimaan, koska kukaan niistä (enkä minäkään) ole varmastikaan tahallaan kurja toista kohtaan. Tai ainakin näissä tapauksissa tiedän ettei oltu, oikeasti eikä ainakaan tarkoituksella.

En ole ennen oikein edes uskonut, että ajoitus olisi jotenkin muka joku olemassa oleva asia, koska ajattelin aina, että jos tykkäät jostain niin sit sä tykkäät siitä ja kaikki asiat siitä ympäriltä kyllä hoituu (tosin toiveikkaana ihmisenä mä ajattelen edelleen noin. Tyhmää? Ehkä, mutta toisaalta, mitä välii?). Ikävä kyllä on pakko myöntää olevani ehkä vähän väärässä tuon suhteen, ainakin joiltain osin. Jos tilanteessa on kaksi ihmistä, jotka joutuvat lapioimaan paskaa kaksin käsin tahoillaan, ei siitä nyt vain yhteen lyötynä oikeasti saa minkäänlaista toimivaa konseptia. Vaikka kuinka haluaisi. Typerintä siinä tietenkin on se, ettei sitä huomaa heti. Todennäköisesti vasta kun tilanne on ollu ohi muutaman viikon.


Pöllitty törkeästi täältä


En myöskään ole oikeasti tiennyt miten kamalaa on se, ettei toisesta normaalin intensiivisen yhteydenpidon jälkeen kuulu mitään. Ei yhtään mitään. Vaan nytpä tiedän. Se tuntuu sille, että sulta jollain lailla viedään ihmisarvo, sä et tavallaan ole yhtään mitään. Tuntuu sille, että sä et ole sen ihmisen maailmassa yhtäkkiä vaan enää olemassa. Olet ilmaa (jännä termi sinänsä, kun tuo ilma tuntuu olevan aika iso elinehto ihmiselle noin yleensä (kuten tuossa ylhäällä hyvin todetaankin), mutta paremman puutteessa kelvatkoon). 
Some-maailmassa paskinta kyllä on se, että näet hyvin kun toinen on lukenut sun viestit ja tiedät koska se on viimeksi ollut linjoilla. Pulssi nousee, hengitys muuttuu pinnalliseksi ja hyvin nopeaksi. Joo, se on lukenut sun viestin EIKÄ VASTAA MITÄÄN! Menee päiviä, anelet vastausta, saat ainoastaan varmistuksen siitä, että sun viestejä luetaan, et muuta. Tässä kyllä kiinnostaa, että onko tää reagointi ainoastaan ns. ämmien juttuja vai kärsiikö miehet samalla lailla viestinnän vaikeudesta?


Tämä viety hävyttömästi täältä


Mites sitten kun olet jonkun kanssa tapaillut viikon ja molemmat ovat lähteneet siihen juttuun mukaan vähän liian pää edellä? Kummallakin heti ihan hirveän hyvä fiilis ja ilmeisesti ihan kohtuu kovat odotukset toisesta. Että hei NYT TÄÄ LÄHTEE, TÄÄ ONNISTUU HEI! Vauuuu!!! Ja sitten se ei vaan menekään niin. Ja se johtuu tasan tarkkaan niistä odotuksista, kaiken pitäisi mennä heti täydellisesti. Sitten ei ollakaan valmiita edes yrittämään vaikkei mitään ihan hirveän ihmeellistä ole edes vielä tapahtunut. Salamarakkaus, onko sitä, niinkun ihan oikeasti onko sitä?
Tosin, kamala sanoa näin vaikka totta se on, mutta alkaa varmaan johtumaan tästä iästäkin jo. Kaikille tuntuu kertyneen vähän (aika paljon, tosipaljon) matkatavaraa elämän varrelta ja ollaan sitten joko liian innokkaita tai liian varovaisia. Oliskohan jotain keskitietä olemassa? 

Rakas exäni sanoi hienosti tuosta pää edellä kielikuvasta, että miksei kävisi vähän rantavedestä tarkistamassa voiko oikeasti hypätä. Siihen minä tietenkin, että miksi kävisi, en halua olla kyyninen ja aina epäillä kaikkea ja kaikkia enkä todellakaan halua olla sellainen hard to get, joista tässä maailmassa tuntuu olevan jonkinlaista ylitarjontaa jopa. Mun mielestä on ok hypätä pää edellä, sit jos sattuu, niin jäädään sitten kellumaan, itketään hetki ja sit taas noustaan ylös ja jatketaan matkaa. Kuulemma ero on siinä, että ne hard to get tyypit käy tarkistamassa voiko hypätä, mutta ne jää myös vain lillumaan siihen veteen vaikka hyvin voisi hypätä. Mä oon kyllä edelleen ainakin vähäsen sitä mieltä, että miksei vois vaan hypätä suorilta ja tarkistamatta, joskus sekin kannattaa, pakkohan senkin on kannattaa? Vai?

Oikeastaan musta tuntuu, että eron jälkeen nämä kolme tyyppiä ovat vaikuttaneet mun ajatusmaailmaan tosi paljon. En ajattele enää, etten halua enää koskaan naimisiin, vaikka eron aikoihin olin täysillä sitä mieltä, että avioliitto on ihan turha asia, kerran testattu, kiitos ei. Mutta nyt olenkin ihan valmis siihen, että kunhan se oikeanlainen urho tuosta vastaan tulee, olen ihan valmis kaikkeen, pää edellä ;) Ja tällä kertaa mekko ei ole musta. Joo, olen tyttö, tiedän suurinpiirtein millaisen mekon haluan, mitä ihmettä? 
En myöskään enää osaa kauhistella sitä, että jollain on jo lapsia (en mä kenenkään muun toukkaa ala kasvattamaan, en ikinä, se ei ole mun homma, mutta kyllä mä voisin sellaisen elämässä jollain lailla olla) enkä pelkää sitä, että mitä jos itse vahingossa alkaisikin haluamaan vielä lapsia. En pelkää ihastua, haluan rakastua, tulisesti, palavasti ja intohimoisesti, edelleen. Siksi mä varmaan niin kovasti haluan miehen elämääni, eikä siinä ole mun mielestä mitään vikaa. Nää on isoja asioita, ja tottakai ne tapahtuu mun pään sisällä, mutta kiitos kuuluu silti myös niille miehille joiden vuoksi olen näitä asioita joutunut miettimään.

Boheemia, yksinkertaista (VALKOISTA) metsänneitopitsimekkoa odotellessa. Eikun siis sitä miestä joka sen mulle mahdollistaa <3

BOOM! Täältä tämä. Tosin uskon vakaasti että tämä on asia mihin saa vielä muutoksen :)